Vauvanhoidon ohessa on aikaa ajatella, välillä ihan muutakin kuin itse keksittyjä ja sanoituksiltaan välillä kyseenalaisiakin vaipanvaihtoralleja tai lauluja siitä miten tyhmä hikka aikanaan menee kyllä ohi.
Nyt kun vauva tyytyväisenä nukkuu omassa pinnasängyssään on aikaa kirjoittaa joitakin ajatuksia ylös, vaikka ei sillä ettenkö ehtisi niitä päivälläkin kirjoittamaan, sillä kaikkien odotusteni vastaisesti - minä sain helpon vauvan.
Nyt se on sitten sanottu. Koko raskausajan odottajaa (toim. huom. esikoisen odottajaa) valmennetaan siihen, että vauva-arki on kamalaa. Se on uskomattoman uuvuttavaa ja väsyttävää. Vauvat ovat läpeensä tyytymättömiä, ulostavia ja jatkuvasti äidissään roikkuvia vapaudenriistäjiä, jotka ryöväävät paitsi äitinsä kaiken ajan niin myös parisuhteelle sekä ennen ystävyyssuhteille kuuluneen ajan. Äidin lisäksi isäkin saa osansa näistä kauhukuvista. Kaverit rennosti saunassa kalja kädessä kertovat, että "jos nyt raskausaika on vaikeaa niin odotas sitten, kun se vauva syntyy". Vauvaan verrattuna raskaana olevan äidin raivokohtaukset kauppaan unohdetun berliininmunkin takia eivät ole vielä mitään. Oikeastaan kaikki on "lasten leikkiä" vauva-arkeen verrattuna.
Näihin kauhukuviin menee äkkiä mukaan. Sitä ajattelee yhtäkkiä hautovansa sisällään pientä demonia, joka yksi kaunis päivä päättää käydä taloksi ja tehdä kaiken toisin kuin ennen. Raskauden loppu vaiheessa me todella saunoimme viimeistä kertaa rauhassa sekä söimme päivällistä ihan vaan kaksin (ja sitäkin viimeistä kertaa ja rauhassa). Loppuen lopuksi ei tainnut olla mitään arkista askaretta, jota emme olisi tehneet kumpikin tahoillamme viimeistä kertaa rauhassa.
Vihdoin koitti se odotettu ja pelätty sunnuntaiyö jona esikoisemme päätti syntyä. Se ei näyttänyt tarinoiden kaltaiselta demonilta. Se näytti ja tuoksui vauvalta ja minä suinpäin lupasin rakastaa sitä - oli se miten kamala tahansa.
Ensimmäiset viikot uuden tulokkaan kanssa kuluivat niin sanotussa vauvakuplassa ja uskoin eläväni sitä kamalaa eli siis aivan tavallista vauva-arkea. Pian kävi kuitenkin selväksi, että meidän vauva-arkemme eroaa merkittävästi useimpien vauvan kanssa elävien ihmisten arjesta, se ei nimittäin ollut lainkaan kamalaa. Me nukuimme hyvin, me kävimme iltaisin rauhassa saunassa, minä valmistin ja me yhdessä söimme päivällistä - ihan rauhassa. Minä jopa ehdin tehdä jotain niinkin pinnallista kuin kammata tukkani ja harjata hampaani, josta edelleen joka aamu poden syvää syyllisyyttä. Anteeksi.
Kyläilemässä käyvät vieraat kysyvät ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen eikö vauvamme itke ollenkaan. Aluksi vastasin onnellisena ja ylpeänä äitinä, että pääasiassa vauva on hyvin tyytyväinen, mutta myöhemmin opin hieman muovaamaan totuutta. Opin vastaamaan hienotunteisemmin muita äitejä kohtaan. Opin sanomaan, että "on hän kyllä rauhallinen, mutta olisitpa kuullut eilisen huutokonsertin" ja sisimmässäni tiesin ettei vauvani huutanut edellisenä iltana, eikä sitäkään edellisenä. Näin aloin vastaamaan siksi, että mitä vähemmän "muovaan totuutta" sitä enemmän minulle vakuutellaan, että vielä tulee vatsavaivat ja koliikki, valvotut yöt, korvatulehdukset, silmätulehdukset, hampaiden teko, vaippaihottuma mikä nyt sattuu kunkin kysyjän mieleen olemaan. Enkä muista, että kertaakaan kukaan olisi sanonut (lapsettomia ystäviäni ja ehkä äitiäni lukuunottamatta), että "ihanaa, että vauvanne on niin rauhallinen" tai "ihanaa, että vauvallanne ei ole vatsavaivoja". Joinain heikkoina hetkinä, jopa googletin onko normaalia että vauva on rauhallinen eikä itke kokoajan tai vaadi jatkuvaa hytkyttämistä ja höpöttelyä.
On tietysti hetkiä jolloin vauva vaati jakamattoman huomioni esimerkiksi kesken ruuan valmistamisen, jolloin joudun keskeyttämään kaiken mitä teen, sammuttamaan lieden ja laittamaan lihat takaisin jääkaappiin. Toisinaan taas en keskity vastapäätä istuvaan ystävääni, koska vauvani hymyilee niin valloittavasti tai koittaa muodostaa jotain äännettä laittaen siihen kaiken valovoimaisen energiansa.
Äitiyden ja vauvan myötä opin varaamaan enemmän aikaa ruuanvalmistukseen, kaupassa käyntiin ja siivoamiseen. Opin lisäksi potemaan syyllisyyttä siitä, että lapseni ei itke riittävästi.
Siispä anteeksi, että sain helpon vauvan.
